Muistoja: Tuikku

Vihdoinkin on minun vuoroni! Sain oikein kinastella muiden kanssa siitä, että kuka saa kirjoittaa seuraavan muistoja -postauksen. Koska olin vanhin, voitin kiistan leikiten. Pitemmittä puheitta, minä, tallin ainoa suomenhevonen, Tuikku, otan blogin haltuuni! :)

Muistan yhä sen päivän kun tulin ystäväni Hopen kanssa tallile. Silloin oli leiri ja tekijäni (+entinen omistajani) Hile oli avustajana, joten hän toi meidät Katatulle (joka siis osti meidät). Leiritalon nurmikko oli niin hirmu vehreää ja isolla pellolla oli ihanaa laukata. Koeratsastuksessa saatoin jopa innostua pukittamaan pari kertaa, olin niin innoissani uudesta kodista. Yleensä en siis pukittele, vaan olen kiltti tammamamma.

Samana kesänä kun muutin Kht Chiaroon teimme pitkän vaelluksen ja kävimme Katatun isovanhempien kesämökillä. Siellä minä pääsin olemaan "puuhevosena". Varmasti yksi eksoottisimmista kokemuksista, joita minulla on.

Onko kukaan muu kepparikaveri ikinä päässyt olemaan "puuhevosen pää"?

Koska olen entinen ravihevonen, minun täytyi harjoitella todella paljon juttuja liittyen ratsastukseen, mutta onneksi kehityin nopeasti. Pienet onnistumisen tunteet, joita sain oppiessani uutta (kuten pohkeenväistön), olivat ihan parasta! Musiikki auttoi alkuvaiheessa minua löytämään rytmin kouluratsastuksessa, sekosin nimittäin välillä askeleissani.

Kerran jouduin inhojen kärryjen eteen, mutta näytin, etten tykkää siitä yhtään. Purin kiinni kuolaimeen ja viiletin menemään, kunnes Katatu uskoi, ettei laita minua enää kärryjen eteen. Hyi sellaista, ravuriaikoinani sain siitä tarpeekseni.

En ole ollut mukana missään tapahtumissa, paitsi tietysti kotitallilla järjestetyillä leireillä. Kerran olen käynyt jonkun Katatun kaverin luona ja saanut sieltä uusia hevoskavereita, joita olisi kiva tavata vielä joskus. Samoin omia varsoja haluaisin tavata.

Toimin pitkään luottoratsuna vähän joka lajissa. Mutta se vasta oli huisin hauskaa, kun alettiin opettelemaan lännenratsastusta. Nykyään olen jo (omasta mielestäni) hyvä lännenratsastuksessa, onhan se minun painotukseni. Ensimmäinen tutustumiskerta trail-rataan oli jännittävä. Kaikki oudot esteet ja hökötykset kentällä saivat jopa minut tutisemaan vähäsen. Mutta minähän en pelkää mitään!

Hienointa vuosien varrella on kuitenkin ollut kasvaa itse ja nähdä Katatun, sekä muiden tallin hevosten kasvavan. Jupi oli vasta pieni räkänokka, kun tapasimme ensi kerran, joten erityisesti sen kasvamisen seuraaminen ja pojan opettaminen on ollut kiehtovaa. :DD

Terkkuja kaikille kepparikavereille, etenkin suomenhevosille!