Hei, Nadia täällä. Halusin tulla kertomaan teille päiväkirjatyyppisesti elämästäni. Tai tarkemmin ottaen, kertaan teille muutamia muistiin jääneitä tapahtumia elämästäni.
Kuten ehkä tiedätte, sain kunnian olla jatkona Katatun ratsuponikasvatukselle. Katatu teki minut 12.7.2017, mutta olen kuitenkin syntynyt 12.7.2014. Isäni on tallin kenties voimakkain ja rohkein ori Jupi. Myös Sasha-äitini on esikuvana minulle.
Alussa olin tosi arka ja minua pelotti hirveästi kulkiessani narun päässä kentällä ilman äitiä. Siellä oli hurjan pelottavia juttuja! Ihminen kutsui niitä kanistereiksi ja estetolpiksi. Loppujen lopuksi uskaltauduin kuitenkin haistelemaan niitä. Nykyään uskalla jo kävellä niiden vierestä, mutta yhä epäilyttää, ettei ne vain hyökkäisi kimppuun!
Katatu sanoi, että myös isä oli tosi pelokas pienenä. Sitä en voi uskoa, isä on maailman rohkein hevonen!
Yhtenä päivänä olimme lähdössä tavalliselle kävelyllemme peltotielle, mutta sitten Katatu kiipesikin selkääni! Se ei vielä ollut kovin ihmeellistä, mutta sitten minun piti liikkua eteenpäin. En tiennyt missä järjestyksessä jalkojen kuuluisi liikkua, olin todella hämmentynyt. Sitten muistin, että olimmehan me muutamia kertoja kävelleet pari kierrosta kentällä, niin että Katatu oli selässäni. Silloin sain mennä kentän reunaan syömään ruohoa, mutta nyt minun piti kävellä pitkin tietä enkä saanut edes syödä!
Tallissa asuu minun, äidin ja isän lisäksi muita hevosia. Ne kaikki ovat tosi kilttejä minulle, vaikka aluksi en uskaltanut mennä niiden lähelle. Sain myös tutustua moniin hevosiin leirillä, joita tallillani järjestettiin. Niitä hevosia oli paljon ja monen värisiä. Yksi oli ilkeä, se yritti potkia kaikkia. Siellä oli myös monia kivoja ihmisiä, joilta sain rapsutuksia.
Minusta on kivaa kun pääsen hyppäämään esteitä itsekseni. En kyllä ymmärrä, miksi en voisi mennä välissä pellolle juoksentelemaan vaan esteiden ympärillä on narut. Isä selitti minulle, että se on irtohypytystä, muta en kyllä ymmärtänyt.
Katatu sanoo, että osaan nykyään käynnin ja ravin hyvin kun on ratsataja selässä. Laukka ei kuulemma vieläkään suju. Minä en välillä ymmärrä mitä se selässä istuva ihminen antaa pohkeita ja hidastaa melkein samaan aikaan!
Muistan yhä kun oltiin kerran kesällä maneesissa harjoittelemassa puomien ylittämistä. Sitten kuului hirveää kolinaa ja minä säikähdin kauheasti. Katatu yritti rauhoitella minua ja kertoa, että ne oli kissanpentuja. Olen oppinut, että kissanpennut ovat pieniä kissoja, vauvoja, vähän niin kuin minäkin olin.
Joskus minulle laitetaan perään kärryt ja niiden kanssa kuuluisi juosta. En aina jaksaisi, mutta juoksen kuitenkin, sillä sitten saa herkkuja! Olettehan te hevoskaverit oppineet sen, että jos käyttäytyy hyvin saa palkkion?
-Nadia
/Mitä tykkäisitte tälläisestä sarjasta? Haluatteko jatkoa? Jos, niin kenestä hepasta tekisin seuraavaksi? :)
